Siipien havinaa

Siipien havinaa ... Oli ihana tulla kotiin ja samalla todella haikeaa oli lähteä.
Lapsia kova ikävä 💔

Kotiin tulo on ollut yhtä siipien havinaa. Se ilo ja samanaikainen haikeus saanut aikaan levottomuutta kehossa sekä mielessä.

Opin matkalla arvostamaan yhä enemmän omaa perhettäni ja elämääni muutenkin sekä Suomea ja sen luontoa. Meillä on ainutlaatuinen luonto ympärillämme. Olen aina arvostanut luontoamme, mutta maailmalla sen merkitys vain korostuu. Hengitykseni salpaantui hetkeksi, kun koneeni alkoi laskeutua ja ihanat maisemat alkoivat näkyä. Vaikka ilma oli synkkä ja talvi jo tuloillaan luonnon vehreys ja vihreys oli vielä nähtävissä. Ja päästessäni ulos seisahduin ja hengitin syvään ihanan raikasta ilmaa keuhkoihini. Mahtavaa! Olin kotona!

Oma perhe oli vastassa ja taisi heilläkin olla ikävä minua, ainakin pojille oli helpotus, kun tulin kokkaamaan ja siivoamaan likaiset sukat sekä ylimääräiset tytöt nurkista😉

Ennen lähtöäni nuorempi poikani, 17-vuotias, teki niin selväksi, kuinka hän haluaa itsenäistyä ja vähän otti myös välimatkaakin minuun. Mikä tietysti normaalia tuossa iässä, mutta silti se tuntui minusta surulliselta. Tullessani kotiin keskustelimme pitkään elämästä ja siitä vastuunottamisesta. Hän pyysi minulta anteeksi, ettei ollut osannut arvostaa minua tarpeeksi. Ja eilen hän soitti minulle Aleksanteri Hakaniemen - POIKA-biisin. https://www.youtube.com/watch?v=2yyBUz23OSg
😭itkuhan siinä tuli molemmille ja sydän 💓💓💓💓💓 Mikä tunne. Tuntui kuin olisin taas saanut oman pikkuisen poikani takaisin💕 Kiitollinen ja onnellinen.
Joko mun sydänhymiöt ärsyttääääää?...ymmärrän, jos niin tekee, en voi vaan itselleni mitään.

Oli upeaa, kun minulla oli kerrankin vain aikaa itselleni, sillä tulin jo 18 - vuotiaana äidiksi ja aina olin joutunut huolehtimaan kaikesta yksin. Mutta tiedättekö mitä, parhainta silti oli tulla kotiin ja pestä pyykkiä, tiskata ja tehdä ruokaa perheelle. Parasta minulle on huolehtia omasta perheestä ja tuntea, että minua vielä tarvitaan. Kun puhutaan elinikäisen oppimisen taidoista ja niin todella tällä matkallani kehityin taas huimasti ihmisenä ja äitinä.

Sain myös surullisia uutisia läheisestäni ja menetin myös yhden ystävän. Tai ihmisen, jota pidin ystävänäni. Elämä yllättää, mutta niistä on vain selvittävä yksin tai yhdessä. Rukoilen lähimmäiseni puolesta ja toivon parasta, muuta en voi. Ja ihmisiä, jotka eivät ole sen arvoisia, en halua enää pitää elämässäni.

Oli siipien havinaa siis koko kotiinpaluu. Etsin taas omaa paikkaani maailmassa ja siivet kannattelivat minut paikkaan missä haluan olla, omassa kodissani.

On silti niin ihmellistä, kuinka läheiseksi ehdin lasten kanssa tulemaan. Säilytän heistä muiston ikuisesti sydämessäni. 💓

Ja sen oivalsin, että vaikka lasten kanssa ei ollut samaa kieltä. ( suurimman osan kanssa ei ollut) silti opin ymmärtämään heitä. Se riitti, kun menin lasten tasolle, kuuntelin, vaikka en kaikkea ymmärtänytkään, pyysin heitä aina näyttämään mitä en ymmärtänyt. Meillä oli siis yhteinen kieli, vähän portugalia, vähän englantia, paljon katseita, paljon korvien "höröttämistä", superpaljon eleitä ja käsi kädessä kulkemista, kun lapset näytti minulle mitä en ymmärtänyt. Riitti siis, että olin lähellä ja läsnä.💓

Ammatillisen kehityksen ja kasvun tärkein oppi oli juuri tämä, että kun olet aidosti kiinnostunut lapsesta, kuuntelet ja olet läsnä se riittää. Kaiken muun voi oppia ja rakentaa sen pohjalta. Lapsen luottamuksen saaminen on kaiken perusta.

Olkaa rohkeita, puhukaa mitä osaatte ja "eläkää" loput! Lapset ottavat avoimin sylein vastaan, jos vain heille antaa sen mahdollisuuden ja annatte luvan itsellenne avata sydämenne heille.

Lahjani lapsille.

Viimeisen illan tunnelmia Belémissä.